Instagramin ärsyttävyydet + kuulumisia

Törö!

Oon ollut Instagramin aktiivinen käyttäjä sen viisi vuotta, enkä vieläkään kestä näitä juttuja:

• Käyttäjät jotka kyllä tsekkaa sun tarinat muttei koskaan klikkaa sydämiä sun kuville. Sellaisia perskyyliä, joita ei kiinnosta sosiaalisen median vastavuoroisuus. Minä kyllä tykkäilen heidänkin kuvistaan, joskus jopa kommentoin -saamatta mitään reaktiota takaisin.

• Käyttäjät jotka alkaa seuraamaan, mutta kun seuraan takaisin, ne lakkaa seuraamasta. -Tämä perinteisin kyrsivä tapaus. Nämä käyttäjät tunnistaa monen tuhannen seuraajan tileistä, mutta seurattavia on vain kourallinen. Mulla on puhelimessa appi josta näkee unfollaajat (inho finglish-sana mutten tiedä parempaakaan). Silloin tällöin teen siivouksen tililläni ja poistan seuratuista kyseiset möllit.

• Sitten on nämä maksimihästäkkääjät, mutta eihän se minua haittaa oikeastaan, huvittaa vaan. Eli kuvan alla on kaikki maailman hastagit, jotka mitenkään liittyy tai on liittymättä itse aiheeseen. Toinen ihmetys on, että hastagit #on #tehty #näin #että #nemuodostavat #lauseen. Löl.

• Voisin vielä mainita sen että itseäni harmittaa kun joku läheinen / kiinnostava olento lakkaa jostain syystä seuraamasta. Sitä miettii pienessä päässään mitä onkaan tehnyt väärin kun ei toista kiinnosta enää. Nyyh!

No joo, koko somemaailma on kummallinen ja huomaan että olen aika pikkusieluinen sen suhteen.

Mies nikkaroi tommosen pergolan meidän takapihalle.

Multa ei kysytä enää papereita kaupassa. Tästä harmistuneena vetäsin kuontalon harmaaksi!

Nyt sit itse asijjaan!

Meinasin jo jättää blogin kirjoittamisen ihan kokonaan, kun pää on ollut niin tyhjä koko kesän. Olen kyllä kypsytellyt postauksia mielessäni, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niitä talteen.

Jotenkin tuntui kuitenkin ettei tuo mun edellinen postaus viime keväältä Voi jäädä minun viimeiseksi, kun se oli niin negatiivissävytteinen. Eli tässä sitä ollaan taas.

Keväällä tein sen erheen että lähdin mukaan liian moneen projektiin. Meinas tulla burnis. Vaan kuinkas nyt? Olen taas samassa tilanteessa, messissä sen tuhannessa hommassa, eikä aika tahdo riittää möllöttelyyn ja köllöttelyyn.

Olen jo perunut osan menoista (työjutuista ja näyttelyistä), jäljelle jäi Tulevan Teille Kudon -esitys jossa olen lavastaja/puvustaja, sekä oma, ihan oma ja eka näyttelyni marraskuussa. Osassa projekteista olen vain taustapiruna, ja yksi näytelmä jossa olisin esiintynyt peruttiin aikatauluongelmien vuoksi. Joten näin ne asiat järjestyi taas, niinkuin äitimuori sanoi pahimman stressin aikana.

Teos nimeltä Sisko, tulevaan näyttelyyni. 

Terapiassa olen purkanut oloani, siis huonoa itsetuntoani näyttelyni johdosta. Sinne tulee pääasiassa piirroksia, ja koen vahvasti ettei ne ole tarpeeksi hienoja ja taiteellisia. Mamma taas sanoi fiksusti että jokainen taiteilija on varmasti yhtä itsekriittinen, se kuuluu asiaan.

Olen harrastanut salilla käyntiä nyt puoli vuotta, viimeiset kolme viikkoa toveri Minnin kanssa. Yhdessä on kiva hikoilla ja ähistä.

Piuha. Jani ikuisti.

Viime maanantaina koin kauhunhetkiä kun löysin vierestä puistosta haavoittuneen oravanpoikasen. 

 Soittelin ympäri kyliä että mitäkä teen! Houkuttelin oravan kissankantokoppaan ja sain luurin päähän Joensuun eläinsuojeluyhdistyksen. Sieltä käskettiin viemään pikkuinen kaupungin eläinlääkärille.

Mies sitten töistä ajoi meidät sinne ja eläinlääkäri oli vähän kovakourainen oravaparan kanssa. Se tippui lääkärin käsistä lattialle ja juoksi kaapin alle. Ell tökkäsi mulle pyyhkeen ja käski nappaamaan oravan siihen. Minä sain sen kiinni ja käärin hellästi pyyhkeeseen. Eläinukkeli katsoi sekunnin, sanoi että tassu on katki. Mitään ei voi tehdä. Tökkäsi rauhoituspiikin pienen peppuun, orava huusi ja itki. Jäin katsomaan kun lopetuspiikki annettiin, tunsin suurta harmitusta.

Kysyi vielä että halutaanko hoitaa ruumiin hävitys. Ei haluttu.

En ole varma menikö tapahtuma nyt ihan rotokollan mukaan. Tärisin ja itkin koko illan, ja kiitos tapahtuneen, mulla on nyt yksi uusi painajaismainen pakkomielteinen ajatus. Siis sellainen joka tulee silmiin ja aivoihin nukkumaan mennessä, juuri kun on rentoutunut, eikä siitä pääse eroon.

Huttunen onnellisena Ilomantsin MÖKILLÄ.

Huttunen täyttää ensi viikolla 11-vuotta.

Me ollaan silloin Malagassa, äidin kuusikymppisreissulla. Huttua ja kissoja hoitaa sen viikon Eräs-mies, tuttu entisestä blogistani. Eli siis ex-aviomieheni.

Piuhan viimehetket pihakissana

Tuon oravaruljanssin johdosta päätin nyt vihdoin että Piuha ei saa enää ulkoilla vapaana. Sillä mistäs tiedän ettei just meidän kisse purrut sitä oravaa tassusta niin että se meni poikki. Ihan tyhmää pitää kissoja pihalla, hävettää kun olen näin toiminut kesän aikana. 

Piuha kyllä tottuu olemaan pelkästään sisäkissana, pienen moukumisseremonian jälkeen. Mutta  miten moni pikkueläin säästää henkensä!

Vessan viesti.

Olo tässä talossa, tämän miehen ja lapsien kanssa on vähän kaksijakoinen. 

Tästä aiheesta lisää seuraavassa postauksessa, jossa pähkäilen tulevaisuuttani.

Kävin radiossa puhumassa mm. Hectorista ja Nukkumatista.

Mutta silleen yleisesti ajatellen, mulla menee oikein muiskeesti. Kesä meni kivoiten pitkään aikaan, sain tehdä asioita joista pidän. Eikä masennusmörlkö ole pahemmin kummitellut, mikä on hieno juttu.

Voisi asiat olla paljon kehnommin. Voisin olla kädetön ja jalaton kuurosokea jolla on akne.

Asiat on siis tosi hyvin.

Kesäkuussa otin permanentin. kääk. Lasitkin on uudet.

Loppukevennys:

FLÖÖÖP!

Pus, SUSU