Paska Juttu

Tarina kakkimisesta; kuinka usein kakkaan, millaista kakkani on ja miksi helvetissä minä kirjoitan kakkaamisestani julkisesti?

Kärsin toissa keväänä kovista vatsakivuista, ripulista ja ummetuksesta, siihen pisteeseen että menin päivystykseen. Erityisesti aamulla piti rynniä vessaan ripulille, ja iltaisin ummetti niin että olin kaksinkerroin.

Kipuja oli niin vasemmalla, kuin oikealla puolella keskivatsaa. Ultrattiin, otettiin verenkuva jne, ja diagnoosina oli IBS eli ärtynyt paksusuoli eli ärtyneen suolen oireyhtymä. Määräsivät mulle Vi-Sibliniä ja antoivat kouraan tulosteen jossa opastettiin FODMAP-ruokavalioon.

Jaksoin innostua FODMAP:sta sen kaksi viikkoa, Visiblinitkin jäi kaappiin vanhentumaan. Kivut hellitti kýllä sen parin viikon aikana, ja asia tavallaan unohtui. Tiedän että IBS-diagnoosi annetaan kaikille keille ei löydy muuta selkeää syytä esim. vatsanväänteisiin. Joten päättelin ettei mulla ole sitä, ainakaan kovin pahana.

Keväällä 2019 aloitin ruoka- ja elämäntaparemontin, joka on sujunut vähän niin ja näin. Kun tapaamiset ja ruokapäiväkirjanpito palkkaamani pt:n kanssa päättyi, aloin pikkuhiljaa valua siihen samaan kuin aina ennenkin. Epätasaiseen ruokarytmiin. Ensin skippasin aamiaisen, sitten lounaan, ja iltapalan. Se näkyi heti suolen toiminnassa:

Minä ripuloin ihan kamalasti. Välillä kakkapökäle on tiukassa kuin tulppa. Paksusuolta jomottaa ja vihloo kummaltakin puolelta vatsaa. Turvottaa.

Aion Taas KERRAN skarpata ruokailurytmin suhteen, ja lisään aamusmoothien sekaan ViSibliniä kun sitä on mulla kaksi laatikollista tuolla kuiva-ainekaapissa. Yksi minkä olen huomannut auttavan löysään kakkaan, on vähähiilihydraattinen ruokavalio. Taidanpa kokeilla sitäkin. Jos ketä kiinnostaa, voin raportoida kakan koostumusta tänne blogiin tai Facebookiin hehheh.

Mun parisuhteessa on (ensimmäistä kertaa suhdehistoriassani) ihan ok piereskellä ja puhua kakkimisesta. Kunhan nyt ei toisen naamalle hajustele! Me piereskellään aika estottomasti esim. peiton alla nukkumaan käydessä. Siitäpä olen saanut rohkeutta ihan kaikkeen muuhunkin, mikä liittyy suolten toimintoihin. En enää nolostu jo maha murisee, tai kakka jää haisemaan vienosti julkiseen vessaan. Ja uskallan tälleen julkisesti kirjoittaa aiheesta.

Jos vielä joskus hakeudun parisuhteeseen tämän nykyisen mahdollisesti päättyessä, aion tehdä kakka-asiat jo ensitreffeillä selväksi. Mä oon tyttö joka kakkii. Ja tykkää siitä.

Voisin tähän loppuun kirjottaa että moro mää meen ny kakille,

mutta kävin jo tunti sitten. Tuli aika muiskee tuotos, eli niin sanottu kummituskakka. 

Se solahti pönttöön näppärästi eikä jättänyt paperiin jälkiä. 10+:n kakkeli siis!

Pus, kakkailemisiin -Susu

(kuvat www.ebaumsworld.com)

Musta Muisto

Minua pyydettiin tekemään juttu Muistiradioon.

Siitä tulikin sitten aika henkilökohtainen, tulen nyt kaapista tämänkin asian suhteen. 

Juttuni ja monia muita tarinoita kuultavissa alla olevasta linkistä;

POHJOIS-KARJALAN MUISTI RY:N MUISTIRADIO 

Tässä sama tarina niille joilla on kuulossa ongelmia tai muuten vaan halluupi lukea:

Välähdys. Olin ihan tavallinen tyttö. En sen kummallisempi kuin kukaan muukaan ikäiseni 16-vuotias. Välähdys. Istuin koulun kuraattorin odotushuoneessa. 'Suvi, tervetuloa, astu sisään'. Välähdys. Vapisin. En olisi halunnut sanoa sitä ääneen. En olisi halunnut muistaa.

Välähdyksen omaisesti muisto lapsuudesta kasvoi mielessäni, ja kuraattori oli ainut kelle saatoin siitä puhua. Muisto jossa makaan sängyssä. Nielaisen häpeän kyyneleen, sillä jo neljävuotiaana tiedän tämän olevan jotenkin todella nyrjähtänyttä, jotenkin väärin ja minun syytäni. Ei pidä näyttää pelkoa, ei pidä itkeä. Koska jos itken ääneen, äiti voi tulla paikalle ja silloin minä kuolen pois häpeästä.

Muistoja on kaksi. Kaksi kertaa kun minulta riistettiin suuri pala lapsuutta ja minut murrettiin pieniksi hiukkasiksi. Kuitenkin, aivot ovat jännä juttu. Minä unohdin. Muistot lokeroituivat jonnekin syvälle aivonystöiden salaisimpaan paikkaan, eivätkä pullahtaneet sieltä ulos kuin vasta varhaisen aikuisuuden kynnyksellä.

Lapsuuteni oli oikeastaan aika onnellinen. Vaikka velipojan kanssa oli loputonta kärhämää, isä joi, ja äiti väsyi jatkuvaan kaaokseen, minulla oli oma leikkimaailma ja mielikuvitusystävät joiden seurassa viihdyin tuntikausia yksin. Muistinmenetystäni kiitän tästä onnesta. Olisin ollut surullinen, rikkinäinen lapsi, jos olisin muistanut.

Mutta eivät aivoni ikuisesti suojanneet minua. Välähdystä seurasi vyöry, kuin jäistä vettä olisi kaadettu sankolla kurkkuun. Muistossani hien ja vanhan viinan tuoksu, aamiaismuropaketin logot ja kuvat seuraavana aamuna,  ruokapöydän kannen materiaali... Nämä kaikki yhtenä kirkkaana näkymänä, ja minä siellä kaiken keskellä pienenä ja hauraana.

Vaikka jo käsitin näin vanhempana mitä oli tapahtunut ja ettei se ollut syytäni, koin silti häpeää. Muisto häpeästä oli se suurin ja selkein. Se pisti minun vartaloni fyysisesti kaksinkerroin ja väänsi naaman irvistykseen. Kunpa en muistaisi enää.

Mistä sitten johtuu että unohdin noinkin tärkeän muiston? Minä käytännössä koin dissosiatiivisen muistinmenetyksen. Sille on ominaista yksi tai useampi jakso, jonka aikana henkilö ei kykene palauttamaan mieleensä itselleen tärkeää, usein luonteeltaan traumaattista, häpeän tai stressin sävyttämää tietoa. 

Dissosiatiivinen muistinmenetys liittyy erityisesti lapsuuden aikaisiin tai muihin aikaisemman elämän traumaattisiin tapahtumiin, jaksoihin tai niihin liittyviin ihmisiin. Muistot tapahtuneesta voivat ainakin osin palautua itsestään, tai niiden menetys voi jäädä pysyväksi. Minulla kävi juurikin niin että muistin kaiken tapahtuneen kristallin kirkkaasti.

Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun ensi kerran keskustelin muistoistani kuraattorin kanssa, huolettomana 16-vuotiaana. Olen ollut surullinen kun olen muistanut lisää yksityiskohtia lapsuuden mustista hetkistä.  Olen ollut vihainen sille ihmiselle, mutta hän elää nykyään vain muistoissani enkä pääse tätä tekstiä hänelle näyttämään, ja kysymään; miksi?

Toistakymmentä vuotta olen sairastanut, minut on lääkitty turraksi turhan kärkkäistä ajatuksista ja selkeistä muistoista, sillä erityisesti monet rauhoittavat lääkkeet vaikuttavat aivojen tiedonkäsittelyyn ja muistitoimintoihin. Lääkkeet ovat tehneet lähimuististani kehnon, mutta vielä enemmän ne vaikuttavat lapsuuden muistoihin. 

Muisto sängystä, häpeästä ja hienhajusta on muuttanut muotoaan. Kuin se hetki olisi tapahtunut kolmannessa persoonassa jollekin toiselle. Pikku-Suvi, voi kun voisin sinua lohduttaa.  Kantaisin sinut sylissäni turvaan, kuiskuttaisin korvaan että sinä pärjäät vielä elämässä. Muista se.

<3