Susu's Une Petite Révolution: helmikuuta 2018

Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääni?

Sosiaalinen media perustuu mielestäni pitkälti huomionhakuun ja reaktioiden synnyttämiseen kanssaihmisissä.

Liityin Facebookiin reilu 10 vuotta sitten. Olin toki kuulunut Irc-galleriaan jo vuosia, mutta siellä nimimerkin suojassa jaetut, hevisti photoshopatut (lue: seepianväriset) taidekuvat tuntuivat Facebookin omalla nimellä esiintymiseen verrattuna kovin erilaiselta. Jännitti aluksi suunnattomasti kirjoittaa Fb:in yhtään mitään, vaikka silloin päivykset olivatkin vain tyyliä *nimi* is sleeping / eating / working... Voi pojat, miten koko some-maailma oli silloin vielä kovin erilainen.

Aloitin julkisen blogin pitämisen keväällä 2011, kun asuin Turussa ihastuttavassa puutalokämpässä ja koin elämäni ensimmäisen hypomanian. Pyysin silloista puolisoani ottamaan minusta pari kuvaa, enkä oikein osannut olla mitenkään päin, tuntui nololta ja hölmöltä. Pienellä harjoittelulla (eli nolouden tunteen hyväksynnällä) aloin pikkuhiljaa tuntea oloni mukavaksi kameran edessä. Ensimmäisten kannustavien ja ihailevien kommenttien putkahdellessa blogiini täysin tuntemattomien tyyppien kirjoittamana, aloin janota huomiota.

Kerroin blogissa oikeastaan mistä vaan, dyykkauslöydöistä askarteluideoihin, mielenterveysongelmista koulukiusaamiseen. Kaiken lisäksi jaoin postaukset Facebookiin, jotta myös kaikki kaverit ja tuttavat varmasti olisivat kartalla elämästäni. Siitä kuinka kamalan huono fiilis, ja surkea lapsuus on ollut (säälikää) tai vaihtoehtoisesti katsokaa miten tavattoman hienon kattilan/maljakon/rätin löysin roskiksesta (kadehtikaa). Nautin suunnattomasti mistä vaan huomionosoituksesta, klikkauksista, peukuista, reaktioista, jaoista ja kommenteista, kunhan ne olivat positiivisia.

Huomioh*ora!

Jossain vaiheessa kuppi kaatui / maidot lensi lattialle / paskat housuun / raja tuli vastaan ja ylitin sen reippaasti -sain oikeutetusti nenilleni. Loukkasin huomionhakuisuudellani ja ajattelemattomuuttani erästä rakasta ihmistä, enkä edes tajunnut sitä kuin jälkeenpäin. Pääni oli niin upoksissa omassa ahterissani, omissa ongelmissani. Menetin kyseisen tyypin elämästäni, johtuen kykenemättömyydestäni ottaa vastaan kritiikkiä silloinkin kun sen todella ansaitsin.

Luulisi että opin tuosta, mutta nöööy: olen vielä viimeisen puolen vuoden aikana syyllistynyt ainakin seuraaviin: Tägännyt itseni lentokentälle ja sairaalaan, jälkimmäiseen kirjoitin kryptisen huomioviestin. Luetellut sairauksiani ja kipujani, nyyh snif. Harmitellut mielessäni jälkeenpäin kun en muistanut mainita somessa että kävin leffassa/kahvilla/ruokaravintolassa/keikalla. Jakanut sinänsä viattoman koirakuvan, kuvatekstissä muistanut kuitenkin valittaa miten elämä taas koettelee.

Mietin että miten elämäni muuttuisikaan jos vain lopettaisin. Lähtisin vähin äänin somesta ja lakkaisin bloggaamasta. Kuuluisiko Sususta ääntä, jos hän kaatuisi eikä kukaan olisi kuulemassa?

Paatoksesta huolimatta tässä vielä kuulumiset-INFO-osio. Olkoon tämä nyt vaikka loppukevennys:

Kodin jättimäinen vesivahinko (+miehen epäonniset sattumukset töissä) ja siitä seurannut härdelli on aiheuttanut minulla mielenterveyden järkkymistä. En ole masentunut, pikemminkin kovin aikaansaava ja ilomielinen. Ongelmana on minun dissosiaatiohäiriö-oireilu ja terapeutin diagnosoima depersonalisaatiohäiriön puhkeaminen. Käytännössä tämä näkyy adhd-meininkinä, tic-oireina (nykimisenä) pakkoajatuksina, ulkopuolisuuden tunteena, muistin huononemisena ja ah niin ärsyttävänä ja jatkuvana korvamatona. Aivot tuntuvat olevan pelkkää painavaa mössöä ja loppumaton, itsekeksitty musiikki pään sisällä purkautuu suustani hyräilynä tai viheltelynä. Kurkunpää on hellänä jatkuvasta äänen tuottamisesta, mieskin jo valittaa. Kaikesta huolimatta tämä on vain mun aivojen keino selviytyä tästä hankalasta tilanteesta, toivon että kaikki helpottaa jahka remontti etenee.

Fyysinen terveys alkaa olla kuosissa. Useiden lääkärikäyntien ja kymmenien verikokeiden jälkeen voin todeta että en ole kuolemassa tähän. Rintakipu selvitettiin ultraäänellä (mammografiaa ei voitu tehdä), löytyi kystia ja hormonihäiriön aiheuttama todella tiivis rintarauhaskudos joka aiheuttaa kolotusta ja kutinaa. Hormonihoidoilla voisi lievittää oireita mutta ehkäpä mieluummin kestän vain tämän, kuin vedän lääkkeitä jotka voi sekoittaa päätä entisestään. Päivystyskäyntiä vaatinut kova vatsakipu selittyi IBS - ärtyneen suolen oireyhtymänä, johon aloitin jo FODMAP-tyylisen ruokavaliokokeilun. Samoihin aikoihin puhkesi ilkeä vyöruusu, kun kirsikaksi kakun päälle. Siitä on jäljellä enää rupia ja arpia vatsassa ja kyljessä. Loput oireet selittyvät lievästi korkealla verensokerilla. Syntymäpäivänäni viikon päästä lääkäri soittaa rasitustestin tulokset. Herää vain kysymys, millä helkkarin ilveellä nämä kaikki vaivat ja kivut sattuivat iskemään yhtä aikaa? Onko p*skan määrä vakio?

Muuten meneekin sitten tosi hyvin.

*Tähän joku naseva loppupäätelmä*

...pus kaikille -susu

Jos multa kysytte, että mikä mättää olemisessa tai mikä paikka torsosta on kipeänä, minä vastaan -kysypä kuule mikä Ei mätä tai ole kipeä, siihen olisi helpompi vastata. Viime vuoden loppu ja tammikuu on kulunut tuskaillessa omaa vointia ja epäonnen ukkospilvi on asettunut möllöttämään minun ja M-tyypin päälle. Itkisin jos ei naurattaisi.

Kaikki alkoi tissikivusta, josta kerroin edellisessä postauksessa. En nyt tässä luettele kaikkia oireita mitä sen jälkeen on ilmestynyt, voin vain sanoa että kehossani on harvoja paikkoja jotka eivät ole jollain tavalla rikki. Välillä mietin että eihän tämä ole enää todellista, ehkä kuvittelen kaiken. Psykoosiinko oon pamahtunu perkule. Mutta itseasiassa mielenpuolen ja henkisen olotilan suhteen koen olevani kovinkin terve ja hyvävointinen. Kelpaa minulle -pienet fyysiset kivut ja kolotukset eivät ole mitään verrattuna henkiseen pahoinvointiin.

Enkä erittele sen enempää myöskään epäonnisia tapahtumia jotka ovat osuneet avomieheni niskaan ja vaikuttaneet samalla minuunkin. Kaikki surkeus kuitenkin eskaloitui viikko sitten kun meillä sattui massiivinen vesivahinko. Vesivahinko joka tapahtui meistä riippumattomista, onnettomista sattumista ja joita nimeltämainitsematon vakuutusyhtiö ei korvaa. Pieni präntti kaikkein laajimman ja kalleimman kotivakuutuksen ehdoissa.*kirosana*

Tässä vaiheessa astuivat kuvioihin ystävät ja perheenjäsenet, enkä voisi olla kiitollisempi (ja onnekkaampi). Talkootyöllä ja lainarahalla saamme ehkä katastrofin hoidettua omin kätösin. Eli emme olekaan niin epäonnisia kuin ensialkuun ajattelin. Lisäksi tämä koko härdelli aiheutti minussa ainoastaan positiivisia tuntemuksia, ainakin nyt viikko tapahtuneen jälkeen. Koen että eihän tässä nyt mikään voi mennä enää huonommin, ja mikä tärkeintä, minun täytyy tempaista pääni omasta ahterista ja olla vahva. En voi antaa sairauksien nujertaa nyt kun mies tarvitsee tukeani, en voi vain nyyhkyttää ja vaatia sääliä ja piiloutua sängynpohjalle. Kerrassaan kasvattava kokemus!

Ja mitä tulee terveyteeni tai sen puutteeseen, kaikki selviää pikkuhiljaa ja aikanaan. Tämän viikon verikokeista ilmeni kohonnut verensokeri, mikä ei tullut yllätyksenä ja mikä selittää noin 1/3 -osan oireistani. Ensi viikolla radiologi käy tissini kimppuun. Oli diagnoosi(t) mitä oli, nyt jos koskaan on hyvä aika tarkastaa elintapoja ja ottaa itseään niskavilloista kiinni.

Alla Janin ottamia kuvia joissa minä ja elikot esitämme että kaikki on hyvin. Niinkuin oikeasti onkin.