Kyrpivät Ihmiset ATM.

Sisältövaroitus: V*ttuilevaa kielenkäyttöä ja päivännasu-kuvia jotka ei sinällään liity aiheeseen.

Olen vakavissani miettinyt somen käytön lopettamista hetkeksi. Mua etoo niin kovasti tää nykymeno: Vihaa, kiukkua, rasismia ja v*ttuilua kaikkialla. Erityisesti Iltasanomien uutisten kommenttikentissä, mutta nykyään kusipäitä ei pääse pakoon edes facebook-kavereiden seinillä ja kommenteissa. En siis väitä että mun somekontaktit ois mulkeroita, vaan niiden tutun tutut ja toverit. Olen nimittäin tässä 11 vuoden fb-urallani karsinut kavereista pahimmat öyhöttöjät veks. Koen vahvasti että suvaitsemattomuutta ja urpoilua ei tarvitse hyväksyä, joten turha tulla sanomaan että mikä suvakki sää oot kun et suvaitse kaikkia.

Erityisesti minua v*tuttaa:

• Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen kieltäjät
• Eräs paikallinen Pers-u jonka koko Fb on täynnä valeuutisia (miksi tiedän, koska meillä on yhteisiä kontakteja ja sitä kautta kyseisen tyypin aivoyrjöt leviää mun feediin)
• Aito-Avioliitto -väki jotka valikoi Raamatun oppeja kuin rusinoita pullasta
• Ihmiset jotka on niiiin huolissaan Gretan henkisestä hyvinvoinnista  (ja katso eka kohta listassa)

OOTD. Hymyilen läpi ketutuksen

Britney Spears teki ekan hittinsä 16-vuotiaana. (...Hit Me Baby One More Time)

Kuka oli huolissaan hänen mielenterveydestään tytön keikistellessä videolla provosoivissa minivaatteissa.

Nyt kun toinen 16-vee neiti puhuu jokseenkin kansankielellä ihan oikeaa asiaa, ovat setämiehet ja -naiset barrikadeilla vaatimassa vanhempia vastuuseen ja haukkumassa tyttölapsen terveyttä ja ulkonäköä. 

Just saying.

Haistakaa kukkanen kaikki urpot

 Ennen mun lempiharrastus nro. 2 oli käydä lueskelemassa suomiensin-trumppifani66-junttiöyhöjen kommentteja erinäisiin uutisiin. Koin siitä suurta ylemmyyden tunnetta, sori vaan. 

Nyt tuntuu että eihän tässä ole tolkkua kun suurin osa suomalaisista (puhumattakaan muusta maailmasta) on just noita tyyppejä. Provoja ja sokeita muulle kuin omalle kapealle näkemykselleen.

Möh.

Nuori turvapaikanhakija hirttäytyi tällä viikolla.

En klikannut Ylen uutisten kommenttikenttään, sillä tiedän mitä siellä puhutaan. Aikuisten ihmisten laittamatta nauruhymiöt kertoivat sen julmalla tavalla.

Milloin tämä maailma meni tällaiseksi? Että voi ja ilkeää julkisesti omalla naamallaan tanssia toisen haudalla, ja lopuksi oksentaa sille omat vihanpuuskansa, häpeämättä lainkaan.

Idiootteja, idiootteja kaikkialla.

Tässä postauksessa ei ole loppukaneettia, saati loppukevennystä, vityttaa niin ankarasti.

Rämä Perheloma Málagassa

Olin hieman skeptinen, kun vuosi sitten alkoi olla puhetta että lähdetään äitini 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi jonnekin lämpimään. Koko extended family, eli minä, äiti, isäpuokki, veli perheineen, mieheni ja hänen äitinsä. Sillä sanotaanko näin, en ole kovin läheinen isoveljeni kanssa, menneisyytemme on aika traumaattinen ja hankala. Enempää en voi paljastaa, mutta välimme ovat tätä nykyä viileän kohteliaat. Veikalle ja sen avovaimolle on siunaantunut kaksi ihanaa pikkutyttöä, kummityttö Lumia 6 vuotta ja Vivia eli Viivi eli 'Vipe', melkein kaksi vee. Heidän kanssaan olen sitten sitäkin läheisempi, luontevasti.

Minä siis pelkäsin ristiriitoja ja niitä ihan oikeita riitoja tällä matkalla, olin ennen reissua kovin ahdistunut. Äitini takia tänne lähdin, enkä nyt jälkiviisaana kadu lainkaan. Paria pientä tilannetta lukuun ottamatta (joissa olen taantunut rikkonaiseksi pikkutytöksi jälleen), ollaan tultu oikein muiskeasti toimeen.

Välillä kyllä haluaisin vetäytyä omaan yksinäisyyteen, tuntuu että tässä vaan esitetään ehjiä ja iloisia. Siis että muilla on kivaa, minä vaan näyttelen. 

Tämä on tuttu kuvio työpaikoilta ja kouluista, erakoidun mielelläni ja teen itsestäni marttyyrin; ei musta kukaan oikeasti tykkää, parempi olla yksin nyyh snif. Tätä käyttäytymismallia onkin hyvä purkaa terapiassa nämä viimeiset kuukaudet mitä se vielä kestää.

Olen oikeasti aika hajalla edelleen.

En tee tästä matkailupostausta enkä jaa kuvia nähtävyyksistä. Koska ketä kiinnostaa.

Laitan alle kuvia itsestäni eri tilanteissa lol.

Minä kukkapensaan alla. Ken tietää mikä kasvi, on aika nätti nääs.

Minä rannalla.

Minä Málagan keskustassa suihkulähteen edustalla

Minä keräämässä kiviä.

Minä hyperventiloin vuoristossa.

Minä peilissä.

Minä löysin kivan juurakon.

Minä hymyilen, taustalla ihana äitykkä

Minä ja kenkäni ja kasvi betoniviidakossa

Minä jossain korkealla

Minulla on uusi vyölaukku, sitä minä ulkoilutan.

Minä ja iiiso puu.

Minäkö siinä?

Ainut maisemakuva, johon liitin photarilla itseni.

Minun puhelimen näyttö.

Loppukevennyksenä kerrottakoon että olen sairastunut mikä keljuttaa, onneksi on punkkua ja sangriaa!

Sisustuksen toppi ja floppi

Edellisen postauksen tunnustus poiki useita yhteydenottoja lukijoilta (+kavereilta) ja haluankin sanoa tässä kaikille jotta kiitos pus nam <3

Ja senkin vielä että minä olen hyvissä voimin enkä lainkaan surullinen, oikeastaan vallan toisin; olen mieleltäni kovin rauhallinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen. 

Sitten jotain kevyempää:

Tässä pakkailen Espaanian matkaa varten ja mietin että mitä helkkaria mietin kun ostin Kontista kauniin siniset verhot. Eihän ne käy niin lainkaan meidän kotiin! Maksoi vielä ihan liikaa mun budjetille.

Siellä liikkeessä ne vaikutti jotenkin, miten sen kuvailisi, murretummilta ja läpinäkyvämmiltä kuin akkunassa roikkuessa. Ruokailutila muuttui tosi pimeäksi ja tuo sininen on liian 'sininen', jos näin voi sanoa. Kaikkein kamalinta on että ne on vieläkin tuolla ikkunassa, en jaksa vaihtaa, hahaha. Suuret on murheet pikkuihmisen.

Vaan eipä mittään, verhokatastrofia tasapainottamaan tuli meille kaverin lahjoittamana uusi seinähylly. Ja kyllä on kiva. Mulle selvisi Instagramissa että sen nimi on Pojat. 

Miehen kanssa asennettin se ainoaan mahdolliseen tyhjään paikkaan, ja ajattelin taas että aika kulta tuo isäntä, möh ja snif.

Luulin ettei meillä olisi tavaraa laitettavaksi sille, mutta kyllähän tuota löytyi, siitäkin huolimatta että tein kesällä konmari-tyylisen karsinnan esineiden suhteen. 

Fidalta löysin matkalle ja muuallekin sopivan kaulakorun joka painaa tonnin, 

Loppukevennys:

Timon kärpäsenpyydystystanssi

Palaan asiaan auringon alta, Málagan rannoilta. Pus!

Haluan muuttaa pois

Mutta miksi?

Mullahan on kaikki ihan kivasti tässä talossa.

Ihana mies. Sen kivat skidit. Kaunis talo ja mukava elämä.

....

Jokin vetää maailmalle. Tarkemmin sanottuna mulla on tullut melkein pakkomielteen omainen halu muuttaa yksikseni Tampereelle. Kun siellä asuin 2011-12, oli elämäni aika sekavaa. Ja muutto sieltä takaisin Joensuuhun oli jonkinlainen hätähuuto kun asiat alkoi mennä plörinäksi. Oli hyvä muuttaa takaisin läheisten luo, mutta nyt koen olevani vahvempi kuin koskaan kokeilemaan siipiäni taas.

Ollakseni ihan rehellinen, minä haluan saada lapsen.

Olen 35-vuotias, vielä hyvät viitisen vuotta sukukypsää aikaa, ehkä enemmänkin. 

Nykyinen mieheni ei halua lapsia enempää, ja ymmärrän sen tosi hyvin. Pelkään kuitenkin että jos tähän jään, muutun katkeraksi vanhaksi piiaksi jossain vaiheessa. Hankala juttu, mahdoton ja surullinen, eikä tässä tilanteessa löydy kompromissiratkaisuja. Ei mulla ole vauvakuumetta, en kaipaa lasta just nyt, mutta haluan sen mahdollisuuden joskus.

En halua enää parisuhdetta (tai mistäs sitä tietää jos joku tulee kohdalle), joten keinohedelmöitys olisi ainut tapa tässä tilanteessa. Adoptio olisi hieno juttu mutta mun saavutuksilla sitä ei myönnetä.

Jotenka noinikkaasti, minä muutan pois ja katson elämääni päivä kerrallaan jossain muualla, yksin.

Ero/muuttopäivä ei ole vielä tiedossa, mutta joskus ensi vuonna ehkä. Katselin mm. koulupaikkoja Tampereen alueelta ja yksi koulutus olisi mielekäs, vaan en tiedä riittääkö minulla mahkut hakea. Se jää nähtäväksi, mutta sen tiedän, etten voi muuttaa ilman koulu-/työpaikkaa minnekään, tyhjän päälle olemaan.

Koitan pysyä pöksyissäni ja ottaa hetken kerrallaan, nauttia tästä ajasta miehen kanssa tässä talossa. 

Loppukevennyksenä kuvia meidän kodista:

Huttunen katselee makkarista, tarjottimet lepäilevät kuiva-ainekaapin ovessa.

Ransu-koiralta puuttuu simmu. Isän valokuva muistuttaa menetyksestä.

Ristipisto-Huttustyynyn tein erästä näyttelyä varten.

Ihanat pikkupöydät on ystävältä saadut. Pienin natisee liitoksistaan, pitäisi liimata sen jalat.

Optikkotaulu saatin 35- ja 40-vuotislahjaksi naapurilta.

Mulla on uusi ukulele jossa mikitys. Se roikkuu verhotangosta.

Hassu venäläinen pääkuppi on kahden euron kirppislöytö.

Lainasin miehen pojalta matkalaukun Espanjaa varten, tunnistaa ainakin kaukaa lentoasemalla.

Piuha ja mun astmalääkkeet.

Pus!

Instagramin ärsyttävyydet + kuulumisia

Törö!

Oon ollut Instagramin aktiivinen käyttäjä sen viisi vuotta, enkä vieläkään kestä näitä juttuja:

• Käyttäjät jotka kyllä tsekkaa sun tarinat muttei koskaan klikkaa sydämiä sun kuville. Sellaisia perskyyliä, joita ei kiinnosta sosiaalisen median vastavuoroisuus. Minä kyllä tykkäilen heidänkin kuvistaan, joskus jopa kommentoin -saamatta mitään reaktiota takaisin.

• Käyttäjät jotka alkaa seuraamaan, mutta kun seuraan takaisin, ne lakkaa seuraamasta. -Tämä perinteisin kyrsivä tapaus. Nämä käyttäjät tunnistaa monen tuhannen seuraajan tileistä, mutta seurattavia on vain kourallinen. Mulla on puhelimessa appi josta näkee unfollaajat (inho finglish-sana mutten tiedä parempaakaan). Silloin tällöin teen siivouksen tililläni ja poistan seuratuista kyseiset möllit.

• Sitten on nämä maksimihästäkkääjät, mutta eihän se minua haittaa oikeastaan, huvittaa vaan. Eli kuvan alla on kaikki maailman hastagit, jotka mitenkään liittyy tai on liittymättä itse aiheeseen. Toinen ihmetys on, että hastagit #on #tehty #näin #että #nemuodostavat #lauseen. Löl.

• Voisin vielä mainita sen että itseäni harmittaa kun joku läheinen / kiinnostava olento lakkaa jostain syystä seuraamasta. Sitä miettii pienessä päässään mitä onkaan tehnyt väärin kun ei toista kiinnosta enää. Nyyh!

No joo, koko somemaailma on kummallinen ja huomaan että olen aika pikkusieluinen sen suhteen.

Mies nikkaroi tommosen pergolan meidän takapihalle.

Multa ei kysytä enää papereita kaupassa. Tästä harmistuneena vetäsin kuontalon harmaaksi!

Nyt sit itse asijjaan!

Meinasin jo jättää blogin kirjoittamisen ihan kokonaan, kun pää on ollut niin tyhjä koko kesän. Olen kyllä kypsytellyt postauksia mielessäni, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niitä talteen.

Jotenkin tuntui kuitenkin ettei tuo mun edellinen postaus viime keväältä Voi jäädä minun viimeiseksi, kun se oli niin negatiivissävytteinen. Eli tässä sitä ollaan taas.

Keväällä tein sen erheen että lähdin mukaan liian moneen projektiin. Meinas tulla burnis. Vaan kuinkas nyt? Olen taas samassa tilanteessa, messissä sen tuhannessa hommassa, eikä aika tahdo riittää möllöttelyyn ja köllöttelyyn.

Olen jo perunut osan menoista (työjutuista ja näyttelyistä), jäljelle jäi Tulevan Teille Kudon -esitys jossa olen lavastaja/puvustaja, sekä oma, ihan oma ja eka näyttelyni marraskuussa. Osassa projekteista olen vain taustapiruna, ja yksi näytelmä jossa olisin esiintynyt peruttiin aikatauluongelmien vuoksi. Joten näin ne asiat järjestyi taas, niinkuin äitimuori sanoi pahimman stressin aikana.

Teos nimeltä Sisko, tulevaan näyttelyyni. 

Terapiassa olen purkanut oloani, siis huonoa itsetuntoani näyttelyni johdosta. Sinne tulee pääasiassa piirroksia, ja koen vahvasti ettei ne ole tarpeeksi hienoja ja taiteellisia. Mamma taas sanoi fiksusti että jokainen taiteilija on varmasti yhtä itsekriittinen, se kuuluu asiaan.

Olen harrastanut salilla käyntiä nyt puoli vuotta, viimeiset kolme viikkoa toveri Minnin kanssa. Yhdessä on kiva hikoilla ja ähistä.

Piuha. Jani ikuisti.

Viime maanantaina koin kauhunhetkiä kun löysin vierestä puistosta haavoittuneen oravanpoikasen. 

 Soittelin ympäri kyliä että mitäkä teen! Houkuttelin oravan kissankantokoppaan ja sain luurin päähän Joensuun eläinsuojeluyhdistyksen. Sieltä käskettiin viemään pikkuinen kaupungin eläinlääkärille.

Mies sitten töistä ajoi meidät sinne ja eläinlääkäri oli vähän kovakourainen oravaparan kanssa. Se tippui lääkärin käsistä lattialle ja juoksi kaapin alle. Ell tökkäsi mulle pyyhkeen ja käski nappaamaan oravan siihen. Minä sain sen kiinni ja käärin hellästi pyyhkeeseen. Eläinukkeli katsoi sekunnin, sanoi että tassu on katki. Mitään ei voi tehdä. Tökkäsi rauhoituspiikin pienen peppuun, orava huusi ja itki. Jäin katsomaan kun lopetuspiikki annettiin, tunsin suurta harmitusta.

Kysyi vielä että halutaanko hoitaa ruumiin hävitys. Ei haluttu.

En ole varma menikö tapahtuma nyt ihan rotokollan mukaan. Tärisin ja itkin koko illan, ja kiitos tapahtuneen, mulla on nyt yksi uusi painajaismainen pakkomielteinen ajatus. Siis sellainen joka tulee silmiin ja aivoihin nukkumaan mennessä, juuri kun on rentoutunut, eikä siitä pääse eroon.

Huttunen onnellisena Ilomantsin MÖKILLÄ.

Huttunen täyttää ensi viikolla 11-vuotta.

Me ollaan silloin Malagassa, äidin kuusikymppisreissulla. Huttua ja kissoja hoitaa sen viikon Eräs-mies, tuttu entisestä blogistani. Eli siis ex-aviomieheni.

Piuhan viimehetket pihakissana

Tuon oravaruljanssin johdosta päätin nyt vihdoin että Piuha ei saa enää ulkoilla vapaana. Sillä mistäs tiedän ettei just meidän kisse purrut sitä oravaa tassusta niin että se meni poikki. Ihan tyhmää pitää kissoja pihalla, hävettää kun olen näin toiminut kesän aikana. 

Piuha kyllä tottuu olemaan pelkästään sisäkissana, pienen moukumisseremonian jälkeen. Mutta  miten moni pikkueläin säästää henkensä!

Vessan viesti.

Olo tässä talossa, tämän miehen ja lapsien kanssa on vähän kaksijakoinen. 

Tästä aiheesta lisää seuraavassa postauksessa, jossa pähkäilen tulevaisuuttani.

Kävin radiossa puhumassa mm. Hectorista ja Nukkumatista.

Mutta silleen yleisesti ajatellen, mulla menee oikein muiskeesti. Kesä meni kivoiten pitkään aikaan, sain tehdä asioita joista pidän. Eikä masennusmörlkö ole pahemmin kummitellut, mikä on hieno juttu.

Voisi asiat olla paljon kehnommin. Voisin olla kädetön ja jalaton kuurosokea jolla on akne.

Asiat on siis tosi hyvin.

Kesäkuussa otin permanentin. kääk. Lasitkin on uudet.

Loppukevennys:

FLÖÖÖP!

Pus, SUSU