Vuosi sitten tilitin terapeutille että voi kun saisin arjen luistamaan tasaisesti, elämänhallinnan kuntoon ja elämäni ylipäätään kasaan siten että voisin kuvailla itseäni Aikuiseksi. Nyt olen sen saavuttanut. Olen asunut tässä miehen kanssa nyt vuoden rauhallisessa parisuhteessa, osaan hoitaa asiani ja olla perusaikuinen miehen pojille ja suoraan sanottuna tasapäinen pötkylä kaiken aikaa. Miksi, miksi ihmeessä olen alkanut kaivata elämään jännitystä ja haaveilla pois muutosta? Miksei voisi vain olla, tässä ja nyt.
Näen siitä unia. Asun jossain kaukana poissa, elämäni on vilkasta ja jatkuvasi muuttuvaa kuin vuodenajat. Vatsanpohjassa möyrii kuin vuoristoradassa ja elän viimeistä päivää. Terapeutti muistuttikin sitten että tää on niin tätä. Teen tätä aina ja koko ajan ja tulen tekemään myös tulevaisuudessa; en ole tai tule olemaan tyytyväinen elämääni koskaan, niin kauan kuin sairastan.
Uusimmat diagnoosini ovat 'Muu kaksisuuntainen mielialahäiriö', 'rajatilapersoona-tyyppi' ja 'pitkittynyt masennus'. Ensimmäinen saa minun mielialani vaihtelemaan hillittömästä elämänhimosta kaiken tappavaan tylsyyteen. Kiihdyn nollasta tuhanteen ja tipun kyydistä teloen itseni aina ja uudestaan. Päätä seinään vaan.
Toinen häiriö tekee taapertamisestani hassua siinä mielessä että saan uskomattomia ideoita jotka seuraavalla sekunnilla tuntuvat todella typeriltä -itsetuntoni on pohjamudissa. Impulsiivisuuteni ansiosta en voi keskittyä oikein mihinkään kunnolla. Kolmas mörkö, masennus ei ole ollut kuvioissa kohta vuoteen, mutta siellä se odottaa sopivaa hetkeä iskeä.
Nämä kolme tekevät minusta kunnon sekasotkun, vaikka päällepäin ja ensi tapaamisella näytänkin ihan normaalilta.
Sovittiin terapeutin kanssa että jatkan suosiolla vielä kolmannen vuoden taivalta hänen kanssaan. Toivon terapialta apua oman itseni hahmottamiseen, paikalla pysymisen ja keskittymisen hallintaa, itsetunnon kohotusta, kykyä vain olla tässä hetkessä eikä haaveilla ja unelmoida jostain muusta koko ajan.
Olisin kiinnostunut silmänliiketerapiasta, jota mm. nykyinen terspani tekee. Olen kuullut sen auttavan esimerkiksi traumaattisen taustan omaaville henkilöille, ja mullahan traumoja piisaa. Vaan terapeutti sanoi että ensin keskitytään kognitiiviseen puoleen, sitten vasta ehkä räpytellään silmiä.
Oli miten oli, ajattelin nyt päivitellä tänne blogiin häpeilemättömästi näitä terapia-tuntojani tulevan vuoden ajan, kun se kuitenkin on yksi iso osa elämääni.
LOPPUKEVENNYS:
Kuvat otti ihana ystäväni Jani.
Pus,
-Hullususu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti