Musta Muisto

Minua pyydettiin tekemään juttu Muistiradioon.

Siitä tulikin sitten aika henkilökohtainen, tulen nyt kaapista tämänkin asian suhteen. 

Juttuni ja monia muita tarinoita kuultavissa alla olevasta linkistä;

POHJOIS-KARJALAN MUISTI RY:N MUISTIRADIO 

Tässä sama tarina niille joilla on kuulossa ongelmia tai muuten vaan halluupi lukea:

Välähdys. Olin ihan tavallinen tyttö. En sen kummallisempi kuin kukaan muukaan ikäiseni 16-vuotias. Välähdys. Istuin koulun kuraattorin odotushuoneessa. 'Suvi, tervetuloa, astu sisään'. Välähdys. Vapisin. En olisi halunnut sanoa sitä ääneen. En olisi halunnut muistaa.

Välähdyksen omaisesti muisto lapsuudesta kasvoi mielessäni, ja kuraattori oli ainut kelle saatoin siitä puhua. Muisto jossa makaan sängyssä. Nielaisen häpeän kyyneleen, sillä jo neljävuotiaana tiedän tämän olevan jotenkin todella nyrjähtänyttä, jotenkin väärin ja minun syytäni. Ei pidä näyttää pelkoa, ei pidä itkeä. Koska jos itken ääneen, äiti voi tulla paikalle ja silloin minä kuolen pois häpeästä.

Muistoja on kaksi. Kaksi kertaa kun minulta riistettiin suuri pala lapsuutta ja minut murrettiin pieniksi hiukkasiksi. Kuitenkin, aivot ovat jännä juttu. Minä unohdin. Muistot lokeroituivat jonnekin syvälle aivonystöiden salaisimpaan paikkaan, eivätkä pullahtaneet sieltä ulos kuin vasta varhaisen aikuisuuden kynnyksellä.

Lapsuuteni oli oikeastaan aika onnellinen. Vaikka velipojan kanssa oli loputonta kärhämää, isä joi, ja äiti väsyi jatkuvaan kaaokseen, minulla oli oma leikkimaailma ja mielikuvitusystävät joiden seurassa viihdyin tuntikausia yksin. Muistinmenetystäni kiitän tästä onnesta. Olisin ollut surullinen, rikkinäinen lapsi, jos olisin muistanut.

Mutta eivät aivoni ikuisesti suojanneet minua. Välähdystä seurasi vyöry, kuin jäistä vettä olisi kaadettu sankolla kurkkuun. Muistossani hien ja vanhan viinan tuoksu, aamiaismuropaketin logot ja kuvat seuraavana aamuna,  ruokapöydän kannen materiaali... Nämä kaikki yhtenä kirkkaana näkymänä, ja minä siellä kaiken keskellä pienenä ja hauraana.

Vaikka jo käsitin näin vanhempana mitä oli tapahtunut ja ettei se ollut syytäni, koin silti häpeää. Muisto häpeästä oli se suurin ja selkein. Se pisti minun vartaloni fyysisesti kaksinkerroin ja väänsi naaman irvistykseen. Kunpa en muistaisi enää.

Mistä sitten johtuu että unohdin noinkin tärkeän muiston? Minä käytännössä koin dissosiatiivisen muistinmenetyksen. Sille on ominaista yksi tai useampi jakso, jonka aikana henkilö ei kykene palauttamaan mieleensä itselleen tärkeää, usein luonteeltaan traumaattista, häpeän tai stressin sävyttämää tietoa. 

Dissosiatiivinen muistinmenetys liittyy erityisesti lapsuuden aikaisiin tai muihin aikaisemman elämän traumaattisiin tapahtumiin, jaksoihin tai niihin liittyviin ihmisiin. Muistot tapahtuneesta voivat ainakin osin palautua itsestään, tai niiden menetys voi jäädä pysyväksi. Minulla kävi juurikin niin että muistin kaiken tapahtuneen kristallin kirkkaasti.

Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun ensi kerran keskustelin muistoistani kuraattorin kanssa, huolettomana 16-vuotiaana. Olen ollut surullinen kun olen muistanut lisää yksityiskohtia lapsuuden mustista hetkistä.  Olen ollut vihainen sille ihmiselle, mutta hän elää nykyään vain muistoissani enkä pääse tätä tekstiä hänelle näyttämään, ja kysymään; miksi?

Toistakymmentä vuotta olen sairastanut, minut on lääkitty turraksi turhan kärkkäistä ajatuksista ja selkeistä muistoista, sillä erityisesti monet rauhoittavat lääkkeet vaikuttavat aivojen tiedonkäsittelyyn ja muistitoimintoihin. Lääkkeet ovat tehneet lähimuististani kehnon, mutta vielä enemmän ne vaikuttavat lapsuuden muistoihin. 

Muisto sängystä, häpeästä ja hienhajusta on muuttanut muotoaan. Kuin se hetki olisi tapahtunut kolmannessa persoonassa jollekin toiselle. Pikku-Suvi, voi kun voisin sinua lohduttaa.  Kantaisin sinut sylissäni turvaan, kuiskuttaisin korvaan että sinä pärjäät vielä elämässä. Muista se.

<3