Armahin Facebook muistutti toissapäivänä, että minusta tuli tasan kymmenen vuotta sitten avovaimo.
Olin reilu vuosi sitä ennen retkahtanut ystävääni, ja olimme hurjan rakastuneita -tiedätte varmaan sen nuoruuden ensirakkauden palon ja riemun, uih!
Makasin siis kymmenen vuotta sitten sängyllä, kun muuttoapulaiset raahasi kamojani poikakaverin kämppään. Olin juuri ottanut pillerin, jonka avulla minusta ei tullut äitiä liian nuorena ja hölmönä.
Kaikki kävi huomaamatta, ei me tajuttu ehkäisyn päälle vaikka oisi tuossa iässä jo pitänyt. Kotitesti positiivinen, itkua, soitto ehkäisyneuvolaan, lisää itkua. En koskaan unohda sitä ihanaa hoitajahenkilöä joka luurin toisessa päässä lohdutti -olisihan tilanne voinut olla ihan toisin päin ja asia iloinen sekä toivottu!
Silloinen psykiatrini taas, venäläinen kovakasvoinen nainen, oli silminnähden vihainen mulle. Ilkkui että mitäs nyt, kuinkas tästä selviät!?
Selvisinpä kuitenkin, poikakaverin tuella ja ihan itse. (En tiedä mitä mun päässä liikkui mutta en uskaltanut kertoa asiasta äidilleni kuin vasta jälkeenpäin. Pelkäsin pettymystä, suuttumusta.)
Itse abortti oli liiankin helppo. Kai sitä odotti jotain kauhuleffameininkiä jossa veristä, sykkivää sikiötä roikotetaan naaman edessä ja huudetaan että kato mitä teit! Otin kaksi pilleriä, plop vähän verta ja supistelua, done. Kahden viikon päästä neuvolaan tarkastukseen, sen jälkeen olen ollut hillittömän tarkka ehkäisyn suhteen.
Mietin usein, varsinkin nyt kun Irlannin aborttilainsäädäntöä lievennettiin ja Soininmulkero avasi leipäläpensä aiheesta, että miten asiat olisi jos Suomessa abortin tekeminen olisi kiellettyä ja mulla ois nyt 9-vuotias lapsi!
En lähde ääneen spekuloimaan tai jossittelemaan sen enempää, mutta luulen että lapsi olisi oikein rakastettu kaikesta huolimatta. Toisin saattaa olla monella muulla. Irlannissa jokusen vuosi sitten käydessäni, silmiini syöpyivät ne erittäin nuoret, väsyneet ja köyhän näköiset naiset joiden helmoissa roikkui sen kolme, neljä pientä lasta. Että miten tuokin tyttö olisi voinut käydä koulut loppuun ja elää nuoruuttaan vähän pidempään. Puhumattakaan alkoholi- ja huumeriippuvaisista naisista, jotka pakotetaan synnyttämään yhtä riippuvaisia lapsia tähän maailmaan kärsimään.
No niin, takas minun keissiin.
Abortti saattoi pelastaa mun elämän. Olin äärimmäisen rikkonainen nuori nainen tuolloin, eikä minusta olisi ollut kenenkään kaitsijaksi kun en itsestänikään osannut pitää huolta.
Vaan ken tietää miten asiat olisivat menneet. Ei kukaan.
Tasan kymmenen vuotta sitten tapahtui myös yksi merkittävä asia. 9/11-iskun muistopäivänä, jumalanvuonna 2008, syntyi pieni hyeenan näköinen koira. Siitä kasvoi meidän Huttunen, rakkain Huttunen koko maailmassa.
Ja siis enhän mää mitään vauvoja tarvii kun mulla on KOIRA :-D
Pus,
toivoo Susu ja Huttu <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti