Jos multa kysytte, että mikä mättää olemisessa tai mikä paikka torsosta on kipeänä, minä vastaan -kysypä kuule mikä Ei mätä tai ole kipeä, siihen olisi helpompi vastata. Viime vuoden loppu ja tammikuu on kulunut tuskaillessa omaa vointia ja epäonnen ukkospilvi on asettunut möllöttämään minun ja M-tyypin päälle. Itkisin jos ei naurattaisi.
Kaikki alkoi tissikivusta, josta kerroin edellisessä postauksessa. En nyt tässä luettele kaikkia oireita mitä sen jälkeen on ilmestynyt, voin vain sanoa että kehossani on harvoja paikkoja jotka eivät ole jollain tavalla rikki. Välillä mietin että eihän tämä ole enää todellista, ehkä kuvittelen kaiken. Psykoosiinko oon pamahtunu perkule. Mutta itseasiassa mielenpuolen ja henkisen olotilan suhteen koen olevani kovinkin terve ja hyvävointinen. Kelpaa minulle -pienet fyysiset kivut ja kolotukset eivät ole mitään verrattuna henkiseen pahoinvointiin.
Enkä erittele sen enempää myöskään epäonnisia tapahtumia jotka ovat osuneet avomieheni niskaan ja vaikuttaneet samalla minuunkin. Kaikki surkeus kuitenkin eskaloitui viikko sitten kun meillä sattui massiivinen vesivahinko. Vesivahinko joka tapahtui meistä riippumattomista, onnettomista sattumista ja joita nimeltämainitsematon vakuutusyhtiö ei korvaa. Pieni präntti kaikkein laajimman ja kalleimman kotivakuutuksen ehdoissa.*kirosana*
Tässä vaiheessa astuivat kuvioihin ystävät ja perheenjäsenet, enkä voisi olla kiitollisempi (ja onnekkaampi). Talkootyöllä ja lainarahalla saamme ehkä katastrofin hoidettua omin kätösin. Eli emme olekaan niin epäonnisia kuin ensialkuun ajattelin. Lisäksi tämä koko härdelli aiheutti minussa ainoastaan positiivisia tuntemuksia, ainakin nyt viikko tapahtuneen jälkeen. Koen että eihän tässä nyt mikään voi mennä enää huonommin, ja mikä tärkeintä, minun täytyy tempaista pääni omasta ahterista ja olla vahva. En voi antaa sairauksien nujertaa nyt kun mies tarvitsee tukeani, en voi vain nyyhkyttää ja vaatia sääliä ja piiloutua sängynpohjalle. Kerrassaan kasvattava kokemus!
Ja mitä tulee terveyteeni tai sen puutteeseen, kaikki selviää pikkuhiljaa ja aikanaan. Tämän viikon verikokeista ilmeni kohonnut verensokeri, mikä ei tullut yllätyksenä ja mikä selittää noin 1/3 -osan oireistani. Ensi viikolla radiologi käy tissini kimppuun. Oli diagnoosi(t) mitä oli, nyt jos koskaan on hyvä aika tarkastaa elintapoja ja ottaa itseään niskavilloista kiinni.
Alla Janin ottamia kuvia joissa minä ja elikot esitämme että kaikki on hyvin. Niinkuin oikeasti onkin.
pus
-s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti