Yritä nyt edes!

(Kirjoitettu vuonna 2013)

Postilaatikosta löytyi laskujen seasta kirje. Sellainen a-neljä-kokoinen, toiveita herättävän paksu postikuori eräästä oppilaitoksesta. Soitin miehelleni töihin ja avasin kirjeen. Reaktio langan päässä oli jokseenkin kyllästyneen huvittunut, vaikka sanojen välistä pilkisti pettymys ja surullisuus. ”No olihan tuo arvattavissa, ihan sama, uusia pettymyksiä päin, kyllä tämä tästä, jatkan nyt hommia, teetkö jotain ruokaa kun tulen kotiin, moikka”. Minä itkin puhelun jälkeen.

Mieheni, 28 vuotta, lukion suorittanut ja yliopistossa sekä amk:ssa opiskellut, fyysisesti terve, valkoinen lihaa syövä hetero ja keskiluokkaisen yrittäjäperheen vanhin vesa, on hyvinvointi-yhteiskunnan mittapuilla Luuseri. Kuusi vuotta sitten, yhteisen taaperruksemme alkumetreillä, hän joutui mielisairaalaan, diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö, kansantajuisesti sanottuna auttamattomasti ja lopullisesti hullu.

Koulut jäivät kesken ja viimeiset opintolainat nostettiin maniavaiheessa aiheutuneiden velkojen maksuun. Status muuttui akateemisesta opiskelijasta kuntoutustarpeessa olevaksi työttömäksi, hyi sentään! Mies jaksoi kuitenkin yrittää. Kiinnostui mokoma puutarhurin alasta ja pääsi työharjoitteluun erääseen syrjäytyneiden ihmisparkojen yhteisöön. Siellä miestä kannustettiin, työnohjaaja jopa sanoi kirjoittavansa suosituksen erääseen nimeltä mainitsemattomaan oppilaitokseen jossa miehestäni koulittaisiin ihan oikea puutarhuri.

Tuli kirje: Teitä ei ole valittu hakemaanne koulutukseen.

Vaihdoimme paikkakuntaa. Mies Yritti. Pääsi palkkatukityöhön talonmieshommiin. Iski masennus. Sairauslomalle. Samaan aikaan itselläni todettiin sama luusereiden sairaus, oltiin sitten yhdessä surkeita ja köyhiä ja "lomailtiin verovaroin". Mies haki kouluun. Puutarha-alalle –erääseen anonyymiin oppilaitokseen. Jospa nyt onnistaisi! Pääsykoehaastattelussa hän kertoi rehellisesti tilanteestaan eli hulluudestaan ja siitä miten kova motivaatio alalle on. Oli opiskellut kirjoista kaiken kasveista, piti omaa kasvimaata ja kukkapenkkiä. Haastattelijat olivat erittäin otettuja tämän nuoren miehen innokkuudesta ja sanoivat että koulupaikka on tätä myöten aika varma. Tuli kirje: Teitä ei ole valittu hakemaanne koulutukseen. Tässä vaiheessa iski jonkinlainen huvituksen- ja itkunsekainen epäusko. Mies soitti vielä oppilaitokseen että onko tässä tullut joku virhe. Ei ollut tullut.

Vaihdoimme taas paikkakuntaa, jospa ruoho olisi vihreämpää siellä. Mies pääsi eläkkeelle –eivät työkkärissä enää jaksaneet, eikä jaksanut mieskään. Sitten teimme suuren synnin, minä tulin raskaaksi. Kaksi hullua ja niiden luultavasti tuplasti hullumpi sikiö. Ostimme kirpparilta pari potkupukua. Jumalan armosta ja veronmaksajien onneksi raskaus meni verisesti kesken. Mies valpastui tapauksen johdosta ja päätti että nyt loppuu tämä luuserointi. Haki töitä. Sievisteli hieman tilannettaan haastattelussa –eli ei kertonut hulluudestaan. Sai töitä. Eräs valtion yhtiö palkkasi hänet nimeltä mainitsemattomaan työhön josta kuukauden palkaksi jäi käteen tuplasti enemmän kuin eläkerahasta.

Olosuhteiden pakosta vaihdoimme taas paikkakuntaa. Mies haki ja sai töitä. Sanomalehden jakamista. Työstä jäi käteen noin tonni kuussa ja päivärytmin sekoaminen, kunnes auto hajosi ja työnantaja sanoi että eipä meillä sinulle ole enää käyttöä. ”Ryhdy vaikka lähihoitajaksi” –sanovat kunnialliset veronmaksajat netin keskustelupalstoilla. Tuumasta toimeen, mies haki kouluun. Oli innoissaan, hölmö. Pääsykokeet menivät hyvin.

Tuli kirje: Teitä ei ole valittu hakemaanne koulutukseen.

No. Mies haki töitä. Pääsi haastatteluun. Kertoi hulluudestaan, mutta jostain kumman syystä sai töitä. Eräs valtion yritys otti hänet määräaikaiseksi työn raskaan raatajaksi. Töitä oli, kun niitä oli. Työsopimuksia tehtiin viikoiksi, päiviksi, minuuteiksi. Jatkuva pelko että entä jos ensi viikolla ei työt jatkukaan. Ja ei ne yleensä jatkuneet. Sai mies sentäs kelalta vähän soviteltua luuserirahaa, huomenna tilille kilahtaa reilu satanen useamman viikon työttömyysajalta miinus omavastuuaika.

Mies ei ole onnellinen. Taiteellisesti lahjakas, erittäin fiksu ihminen tuhlaa ainutta elinaikaansa työssä jossa ainut ilo on elämisen mahdollistava euromäärä aina silloin tällöin. Hän hoitaa minua surkeaa, kun en ole vielä saanut tarpeeksi toimivia hermomyrkkyjä sairauteni hoitoon ja masennusjaksot lamauttavat niin etten voi aina olla hyvä vaimo. Hän lenkittää, pussailee ja leikittää koiriamme töiden jälkeen, paijaa kissaa ja pussaa minua. Muistuttaa että olisi aika leikata niiden kynnet ja ruokkiakin jossain välissä. Ei huuda, ei pahoinpitele, ei ryyppää taikka kiroile. Tiskaa tiskit. Kuljettaa minua kouluun ja apteekkiin. Halaa.

Ja ehti jo innostua taas kerran; sähkömieskoulutus tuntui mielekkäältä. Suunnitteli, että hankkii ammatin jossa saa töitä ja voidaan ostaa talo ja maksaa velat ja minä saan keskittyä sairastamaan sekä tekemään taloudellisesti tuottamatonta mutta rakastamaani työtä. Ehkä se lapsikin olisi kiva. Oman firman slogankin keksittiin hupimielessä: Jos sua vaivaa masennus, tilaa sähköasennus!

Tuli kirje: teitä ei ole valittu hakemaanne koulutukseen.

Työt tässä valtion yrityksessä eivät luultavasti enää jatku vuoden vaihteen jälkeen. Voi mieheni taas ryhtyä kokopäiväiseksi luuseriksi. Syrjäytyneeksi nuoreksi.

Tekstini pointti katosi jossain matkan varrella katkeruuden ankeaan sekasotkuun, mutta jotenkin näin se menee: Köyhyys ja syrjäytyminen ei todellakaan ole oma valinta, ja joka muuta sanoo saa minulta henkisen sylkäisyn nenälle.

...<3